Älä pelkää, äläkä pelkää pyytää.
Espoon vapaaseurakunta välitti levollista viestiä Vapaakirkon kesäjuhlat avanneessa tilaisuudessa. Pastori Tero Koskinen johdatti perjantain alkuillaksi Teopoliksen alueelle saapuneen, pääjuhlan penkkejä vielä harvakseltaan täyttäneen juhlakansan Jumalan lempeiden ja kirkkaiden kasvojen eteen Ilmestyskirjan ensimmäisessä luvun kautta. Kun Johannes kohtaa näyssä Herransa, tämän kasvot ovat kuin aurinko, ja hän lausuu jalkojensa juureen kaatuneelle: ”Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, ja minä elän”.
– Tässä kohtaamisessa Jeesuksen kanssa, siinä huokuu voima ja auktoriteetti, mutta samalla myös rakkaus ja lempeys.
Lempeät, pehmeät ja viipyilevät olivat myös sävelet, joilla espoolaisten ylistysbändi viritteli kesäjuhlat musiikkitaajuuksille. Aloitustilaisuuden ydin oli rukous, jonka maailmaan uppouduttiin Luukkaan evankeliumin väärämielisestä tuomarista ja sinnikkäästä leskestä kertovan vertauksen kautta. Koskinen huomautti, ettei Jumalaan tule samaistaa tuomariin, sillä Jumala ei ole väärämielinen tai koe pyyntöjämme vaivaksi. Jos väärämielinen ihminenkin kuulee lopulta pyyntömme ja vastaa, eikö vielä enemmän hyvä Jumala.
– Kuitenkaan Jumalan aikataulu ei ole sama kuin meidän aikataulu. Me voidaan joutua joskus odottamaan tosi pitkään rukousvastauksia. Voi tulla pettymyksen tunteita, voi tulla kysymyksiä, voi jopa suuttua Jumalalle, että mikset sä Herra vastaa mulle.
Koskinen vakuutti, että Jumala kestää kipumme, kiukkumme ja pettymyksemme. Hyvä Isä antaa meille Pyhää Henkeään, kun sitä pyydämme.
– Me voidaan rukoilla aina koskaan lannistumatta, periksiantamattomasti. Joten, eiköhän rukoilla yhdessä.
Tilaisuuden loppupuolella juhlaväkeä kehotettiin muodostamaan lähellä istuvista muutaman hengen ryhmiä, joissa rukoilla etenkin lasten ja nuorten sekä sukupolvien välisen yhteyden puolesta. Peloton ehdotus, johon juhlaväki vastasi. Rukous sorisi vilakkaan kesäiltaan.
Näkökulma, rytmi ja rakkaus
Perjantai-illan toisesta päälavan tilaisuudesta vastasi Kihniön vapaaseurakunta. Keskiössä oli kiinteästi seurakunnan merkitys ja tarkoitus. Pastori Harri Kankare totesi alkujuonnossaan Vapaakirkon historian olevan vapaaseurakuntien historiaa. Seurakunnan keskeisyyttä korosti myös tilaisuudessa tutun reipasotteisesti esiintynyt kihniöläisten kuoro sekä niin ikään reipas kurkotus historiaan. Vuonna 1889 syntynyt evankelista Eeva Salmi kävi Silja Oksasen suulla kertomassa, miten hän vuonna 1918 pakkasi tavaransa — tärkeimpinä Raamatun ja kitaran — ja suuntasi potkukelkkansa kymmenien kilometrien matkalle Kurusta Kihniön pitäjään. Alkuun taloista ei herunut tupakokouspaikkoja, mutta lopulta sinnikäs työ johti vapaaseurakunnan perustamiseen paikkakunnalle.
Nykypäivän näkökulman seurakunnan merkitykseen toi esiin Päivi Shemeikka, jolle seurakunta on toinen perhe ja koti.
– Meidän seurakunnassa kaikki on tosi rakkaita ja läheisiä, Shemeikka vakuutti.
Taustalla seisovassa kuorossa vaihdettiin lämpimiä hymyjä.
Harri Kankare toi puheessaan esiin seurakunnan kolme tehtävää: Se tarjoaa jäsenilleen taivaan näkökulmaa, tahdittaa heitä yhteisellä matkalla ja rakastaa parantavasti. Ilman taivasnäkökulmaa merkityksellisinkin elämä on vain hevel, haihtuvaa savua, kuten Saarnaajan kirja pessimismissään julistaa. Saarnaaja tunnustaa lopulta, että turhaa ei kuitenkaan ole uskoa Jumalaan. Ainoa oikea näkökulma elämään on Kristus. Tästä seurakunnan tehtävä on pitää tästä kiinni. Samalla se tahdittaa yhteistä matkaa. Seurakunnan yhteisessä marssissa on valtava voima, joten seurakuntayhteys kuuluu uskovan elämään, vaikkei seurakuntaan ole aina helppo mennä.
– Eikö ole välillä tosi vaikeata? Musta on vaikeata, ja mä olen vielä pastori, Kankare tunnusti.
Silti juuri yhteyteen tulemisen kautta hän on itsekin saanut kokemuksen siitä, että Jumala on vaikeimmissakin tilanteissa kanssamme. Seurakunnan tehtävä on nimittäin myös rakentaa rakkauden identiteettiä.
– Seurakunta on parhaimmillaan paikka, jossa me tullaan terveeksi.
Kristuksen ruumis käyttää inhimillisiä ihmisiä toistensa parantajina, sillä Jumalan rakkaus asuu heissä. Kankare onkin keksinyt uuden sanan sielunhoidolle.
– Haluatteko kuulla, mikä se on? Lähimmäisenrakkaus.
On jokaisen tehtävä vahvistaa toista ja osoittaa, että tämä on rakas ja tervetullut.
Vastaus kaikkiin ongelmiin
Hämärtyvässä ja yllättävästi viilenneessä juhlaillassa kuultiin vielä Nina Åströmin ja Kimmo Suomelanpianon, laulun ja kitaran säveliä.
– Ota tuoli nyt ja seuraan jää, meillä kyllä aikaa on, lauloi Åström avaukseksi.
Eleettömän karismaattisen Åstömin ja vaivattoman taitavan Suomelan tapa rakentaa konserttitilannetta intiimien lauluesitysten ja ytimekkäiden, syvien välipuheiden vuoropuheluna kutsui kuulijatkin kiireettömän piirinsä sisään. Alkuun Åström jakoi ajatuksen, josta ei päässyt eroon. Hän arveli paikalla olevan monia — hän muiden mukana — joille puheet Jeesuksesta ovat niin läpeensä tuttuja, että sana valuu kuin vesi hanhen selästä.
– Se ei juurru meihin tai se ei vaikuta meissä sitä, minkä sen tarttis vaikuttaa.
Emme ehkä laita koko luottamustamme Herraan. Mikä kaikki tekemisessämme, ajattelussamme, puheessamme muuttuisi, jos tekisimme niin? haastoi Åström kysymään ja johdatti yleisönsä laulamaan kanssaan tuikitutun, mutta ”stydin” Lina Sandellin laulun Kun on turva Jumalassa.
Konsertin kuluessa kuulijat kuljetettiin myös Jerusalemin Temppeliin todistamaan Simeonin rinnalla Israelin ja maailman pelastajan saapumista sekä vankiloihin eri puolilla maailmaa. Niissä Åström kertoi viettäneensä paljon aikaa — ei tosin tuomioita istumassa. Freedom Within Prison Walls olikin illan juurekkainta musaa, jonka käsittelyssä kuului ja näkyi sekä Åströmin ja Suomelan taito että pitkän työtoveruuden syventämä yhteys. Åström kertoi kuulevansa usein, miten hyvä on, että hän vierailee vankiloissa, joiden kurjissa olosuhteissa evankeliumia todella tarvitaan.
– Mutta sitä tarvitaan ihan yhtä paljon vapaakirkon kesäjuhlilla, Åström vakuutti.
Jokainen tarvitsee silmiensä avautumista sille, miten syntisiä olemme. Siihen epätoivoon saapuu Jeesus, joka antaa syntimme anteeksi.
– Meidän suurin ongelma on synti, koska siitä kaikki muut ongelmat juontaa juurensa, sanoi Åström.
Vain yksin Jeesus ja Lauluni aihe ei muutu alleviivasivat silmien avautumisen viestiä. Jos ongelmiemme juuri on synti, vastaus niihin on yksin Jeesus. Se aihe ei muutu.
Konsertin päättyessä iltakymmeneltä moni läksi jo keräilemään voimia seuraavaan juhlapäivään.
– Haluatteko vielä yhden laulun? kysyi konsertin juontanut Anniina Halonen.
Halusimmehan me.
– Laulatteko mukana? kysyi Åström ja viritteli Suomelan kanssa ensisävelet Hilja Aaltosen sanoittamaan Anna sade -lauluun.
Lauloimmehan me.
Kesäjuhlatilaisuuksien tallenteet voit katsoa täältä.
