Salasana unohtunut?

Helsingin Sanomissa  oli viime viikolla laaja juttukokonaisuus seksuaalisesta häirinnästä. Hyvä, sillä asia on tärkeä eikä vaikeneminen hämmästyttävän yleisestä ongelmasta ainakaan ole oikea tie ongelman ratkaisemiseen.

Seksuaalinen häirintä on myös lakitermi. Se on määritetty tasa-arvolaissa näin: ”Seksuaalisella häirinnällä tarkoitetaan tässä laissa sanallista, sanatonta tai fyysistä, luonteeltaan seksuaalista ei-toivottua käytöstä, jolla tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti loukataan henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta erityisesti luomalla uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai ahdistava ilmapiiri.”

Kenenkään ei pitäisi joutua seksuaalisen häirinnän sen paremmin sanallisen kuin fyysisenkään kohteeksi. Peruslähtökohta on se, että jokaisella on oikeus sanoa ei ja määrittää oman koskemattomuutensa rajat.

Seksuaalinen häirintä ei ole valitettavasti täysin tuntematonta myöskään uskovan kansan parissa. Oman vapaakirkollisen hallintourani aikana olen joutunut mukaan yhden vaikean tapauksen selvittelyyn. Siinä naispuolinen henkilö oli kokenut miespuolisen työntekijän puheet naista halventaviksi ja kaksimielisiksi sekä koskettamisen sielunhoitotilanteessa ja halaamisen erilaisissa kohtaamistilanteissa häirinnäksi.

Syytöksen kohde ei ymmärtänyt lainkaan tehneensä mitään väärää. Halaaminen oli täysin normaalia ilman minkäänlaista seksuaalista viritystä hänen lähipiirissään ja puheissakaan hän ei mitenkään voinut ymmärtää loukkaaviksi.

Otimme hyvin ankaran linjan asiassa: todellakin jokaisella on oikeus määrittää raja omalle koskemattomuudelleen. Kun osapuolet eivät ole ihan samalla hierarkiatasolla yhteisössä, ylempänä olevan vastuu rajojen kunnioittamisesta korostuu aivan erityisesti. Seurakuntalaisen ei ole helppo sanoa papille, että käytöksesi loukkaa.

Oma kokemukseni on ollut sellainen, että hyvin pitkään olen pitänyt halaamistilanteita kiusallisina enkä ole kokenut hyvänä sitäkään, että kun kanssani rukoillaan, kättä pidetään hartioillani tai jotenkin muuten ollaan fyysisessä kontaktissa.

Vanhemmiten olen joutunut hyväksymään sen, että on tilanteita ja porukoita, joissa halataan, ja olen joissakin kansainvälisissä kontakteissa oppinut vaihtamaan poskisuudelmatkin, mikä nuorena tuntui ihan mahdottomalta.

Sellaiset, jotka panevat tiukat rajat niin fyysiseen koskemiseen kuin sanallisille sopimattomuuksille, joutuvat helposti yhteisössä aikamoisen paineen alaisiksi, jos poikkeavat yleisestä kulttuurista.

Se on täysin kohtuutonta ja väärin. Tähän voi hyvin soveltaa Paavalin ohjeita roomalaisille: ”Hyvä on olla lihaa syömättä ja viiniä juomatta ja karttaa sitä, mistä veljesi loukkaantuu”. Hyvä on olla menemättä fyysisesti liian lähelle tai puhumatta puolisopimattomia vitsejä, mistä veli tai sisar loukkaantuu.

Tietenkään tämänkään ohjeen soveltaminen ei ole elävässä elämässä helppoa. Kovin vaikea on tarkkaan tietää hyvänkään tutun sisimpiä tuntemuksia.

Olen joidenkin ystävien ja tuttujen kanssa puhunut sillä tavalla sopivaisuuden rajamailla olevia juttuja, että jälkeen päin on vähän harmittanut ja tullut tarvetta parannuksen tekoon, kun on mietityttänyt, että nauroivatkohan kaikki ihan tosissaan vai vaan muodon vuoksi ja sisimmässään tunsivat joutuneensa häirinnän kohteiksi. Parempi on olla vähän liioitellunkin varovainen ja kunnioittaa tiukasti toisen integriteettiä, koskemattomuutta.

 

Kuva: Markku Pitkänen

Jaakko Pihlajamäki
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja. Seuraa blogia osoitteessa: svk.fi/blogit.

Artikkelikuva: Peruslähtökohta on se, että jokaisella on oikeus sanoa ei ja määrittää oman koskemattomuutensa rajat. Kuva: Unsplash