Salasana unohtunut?

Vapaaseurakunnissa on puute nuorisotyöntekijöistä. Vaihtuvuus on tiuhaa eikä kaikkiin paikkoihin löydy sopivia hakijoita. Ilmiö ei kuitenkaan kosketa pelkästään Vapaakirkkoa.

Nuorisotyöntekijävaje on suhteellisen uusi haaste Vapaakirkossa. Lähivuosina useammassa kaupunkiseurakunnassa on ollut nuorisotyöntekijän paikka auki, ja resursseja palkkaamiseen on löytynyt, mutta Vapaakirkon parista ei ole löytynyt sopivaa hakijaa täyttämään paikkaa.

Hämeenlinnan vapaaseurakunnassa paikka on ollut auki jo alkuvuodesta lähtien. Joihinkin seurakuntiin, kuten Helsinkiin, Jyväskylään ja aiemmin Joensuuhun, palkattiin nuorisotyöntekijä toisen kirkkokunnan parista. Toisaalta taas esimerkiksi Jyväskylässä on ollut viime vuosikymmeninä hyvin pitkäaikaisia nuorisotyöntekijöitä.

Kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorinen iloitsee siitä, että edellä mainittuihin seurakuntiin on löytynyt osaavia tekijöitä.

– Onneksi tällaisia työsopimuksia on tehty henkilöiden kanssa, joilla on työkokemusta, jos ei vapaaseurakunnasta, niin vastaavasta seurakuntaelämästä. Se ei ole kielteinen asia. Mutta toki haluttaisiin, että olisi omankin polun kautta tulleita hakijoita, Vuorinen kommentoi.

Johtuuko vaihtuvuus yksilöstä vai yhteisöstä?

– Nuorisotyössä on tällä hetkellä valtavan nopea vaihtuvuus ja suuri koulutusvaje. Lapsityöntekijöiden kohdalla pysyvyys on selkeästi parempi, toteaa nuorisotyönjohtaja Tommi Koivunen.

Siihen, miksi ilmiö koskettaa juuri nuorisotyötä, ei kellään ole yhtä selkeää vastausta. Onko kyse oman kutsumuksen hakemisesta tai haluttomuudesta muuttaa työn perässä toiselle paikkakunnalle? Tällöin työsuhteet voivat jäädä lyhyiksi ja vakanssit varsinkin syrjäisemmillä paikoilla pysyä pitkään tyhjinä. Toisaalta jokaisen tarina on erilainen, muistuttaa Koivunen. Esimerkiksi perheellisellä työntekijällä puolison työllistyminen on merkittävä kysymys.

Eräs nimettömänä pysyttelevä, entinen nuorisotyöntekijä mainitsee kehityskohteeksi seurakuntien työkulttuurin.

– On pyrkimys siihen, että [seurakunnassa] on hyvä olla työntekijänä. Mutta perinteet ja rakenteet ovat kaukana siitä, mitä ajatellaan tänä päivänä hyväksi työpaikaksi, hän kommentoi.

Hänen kokemuksensa mukaan avoimuutta uusille ehdotuksille löytyy kiitettävästi, mutta valmiita rakenteita ja tietotaitoa ei niin usein. Jos työsuhteisiin panostettaisiin ennakolta, ei reagoiden, ne voisivat kestää pidempään. Tilanne on kuitenkin seurakuntakohtainen.

Kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorinen kommentoi, että kehittämisen varaa varmasti löytyisi. Seurakuntien kesken saattaa olla isojakin eroja työkulttuurissa, samoin työyhteisössä: onko esimerkiksi yksi palkattu työntekijä, joka toimii vapaaehtoisten ja luottamushenkilöiden kanssa, vai toimiiko seurakunnassa isompi palkattujen työntekijöiden joukko.

Vuorinen painottaa rakenteiden kehittämisen tarvetta, mutta toisaalta myös kannustaa miettimään omaa roolia työyhteisössä.

– Olen joskus sanonut, että hommamme on olla työnantajan palveluksessa, mutta työ on melkeinpä yrittäjän työtä. Pitää olla hyvin aloitteellinen ja luoda itse kulttuuria.

Suomen teologisen opiston kehittämisjohtaja ja nuorisotyöopintojen vastaava opettaja Suvi Kankkunen arvelee, että työkulttuurin ongelmat — mahdollinen yksinäisyys ja esimieheltä saadun ohjauksen puute — koskettavat Vapaakirkon työntekijöitä laajemminkin.

Hakijat eivät riitä erikoistuviin opintoihin

Yksi iso nuorisotyöntekijävajeen osatekijä piilee koulutuksessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana lapsi- ja nuorisotyöhön erikoistuvat opinnot on järjestetty vain kahdesti: vuonna 2015 ja sitä ennen vuonna 2009.

Suvi Kankkunen toteaa, että kuuden vuoden väli on ollut poikkeuksellisen pitkä.

– Liian pitkähän se kaikilta näkökulmilta oli, Kankkunen sanoo.

Ongelmana on käytännössä vähäinen hakijamäärä. Jos erikoistuviin opintoihin hakeutuu vuosittain vain muutama ihminen, linjan järjestäminen ei taloudellisesti onnistu. Lapsi- ja nuorisotyön opintoihin kuuluu myös paljon aineita, joita opettavat muut kuin opiston vakituiset työntekijät. Se tekee opinnoista kalliita järjestää.

Kankkunen uskoo, että tarjonta lisäisi kysyntää. Lähetystyöhön ja seurakuntatyöhön erikoistuvia opintoja järjestetään säännöllisesti, ja niihin on paljon tulijoitakin. Jos nuorisotyön linja olisi enemmän esillä, löytyisikö myös useampia kiinnostuneita opiskelijoita?

Käytännössä seurakuntiin lähtee nuorisotyöhön ihmisiä, jotka ovat käyneet jonkin muun koulutuksen kuin lapsi- ja nuorisotyön opinnot. Esimerkiksi seurakuntatyöntekijän tai pastorin valtakirjalla mennään nuorisotyöhön.

Nuorisotyöntekijävaje ei kuitenkaan liity ainoastaan Vapaakirkkoon. Kankkunen kertoo, että keskusteluja on käyty myös helluntaiherätyksen koulutustoiminnasta vastaavan IK-opiston kanssa.

– On käynyt ilmi, että huoli ja haaste ovat yhteisiä. Nyt selvitetään yhteistyön mahdollisuuksia.

Liian vähän liksaa?

Vaikka seurakuntatyöhön liittyy vahva kutsumusnäkökulma ja hengelliseen työhön suuntaudutaan harvemmin euron kuvat silmissä, arjessa myös raha ratkaisee. Yksinään pieni palkka ei selitä nuorisotyöntekijöiden vaihtuvuutta — tällöin leipätyötä vaihtaisivat myös muun muassa lapsi-, varhaisnuoriso- ja diakoniatyöntekijät — mutta tilipussin vastaavuus työn vaatimuksiin mietityttää.

– Jos palkka on 1 700–1 800 euroa kuussa, sillä on vaikea elättää perhettä, nuorisotyöntekijänä toiminut Mitja Piipponen mainitsee.

Tulevaisuus pienen palkan varassa ei houkuttele.

– Jos työn arvostus olisi isompi ja pakat vastaisivat työn vaatimuksia, uskon, että työntekijöitä löytyisi, toteaa puolestaan toinen entinen nuorisotyöntekijä.

Vapaakirkossa on palkkatyöryhmän määrittelemät palkkasuositukset, joita on peilattu julkisen sektorin ja luterilaisen kirkon palkkoihin. Nuorisotyöntekijän palkkasuositus vaihtelee seurakunnan koosta ja työn vaativuudesta riippuen noin 1 720 eurosta 2 012 euroon. Nuorisotyöntekijät kuuluvat ensimmäiseen palkkaryhmään, jossa suositukset ovat alhaisimmat ja johon kuuluvat myös esimerkiksi lapsityöntekijät, diakoniatyöntekijät ja projektityöntekijät.

Suosituksien lisäksi seurakunta voi maksaa henkilökohtaista palkanosaa työntekijät pätevyyden ja kokemuksen perusteella. Toisaalta seurakunnalla ei välttämättä ole varaa maksaa edes suosituksien mukaista palkkaa.

Onko palkka realistinen, Vapaakirkon talous- ja hallintojohtaja Kimmo Kaartama?

– Seurakunta pystyy taulukon mukaan maksamaan järkevää palkkaa. Mutta mikä on todellisuus, ja noudatetaanko näitä ylipäätään? hän kommentoi.

Hän toteaa, että palkkasuositukset ovat vertailukelpoisia julkisen sektorin palkkojen kanssa. Ja ne ovatkin, mikäli seurakunta maksaa henkilökohtaista palkanosaa. Kuntatyönantajien verkkosivujen mukaan vuonna 2017 nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajan keskimääräinen, tehtäväkohtainen palkka on ollut 2 172 euroa kuussa, kokonaisansio 2 315 euroa.

Seurakunnan päätettäväksi jää, miten se noudattaa suosituksia. Kaartama kertoo, että kesällä tehdyn kyselyn mukaan osassa seurakunnista palkkajärjestelmä on käytössä, osassa ei. Kysely ei kuitenkaan osoittanut, että palkkauksessa olisi ollut selvää jakoa esimerkiksi maalais- ja kaupunkiseurakuntien välillä.

Katse seurakuntiin

Tommi Koivunen huomauttaa, että sysäys hakea opintoihin lähtee nykyään useammin yksilötasolta.

– Ajatushan on ollut perinteisesti, että seurakunta tunnistaa Jumalan kutsun ihmisessä ja lähettää hänet suosituksensa kanssa työntekijäkoulutukseen. Olemme liikkuneet siihen suuntaan, että ihminen itse hakeutuu koulutukseen ja sitten alkaa etsiä työpaikkaa. Seurakuntalähtöisyys on heikentynyt.

Myös Hannu Vuorinen kehottaa seurakuntia kantamaan yhdessä vastuuta sekä nuorisotyöhön panostamisesta että uusien tekijöiden löytämisestä. Siihen liittyy kysymys palkastakin, joka muiden työntekijöiden palkan tavoin koostuu seurakuntalaisten antamista rahoista.

– Hienoa olisi, jos yhä enemmän olisi seurakuntia, jotka voisivat olla lähettämässä potentiaalisia työntekijöitä koulutukseen. Että olisi seurakunnan tuki ja jopa mahdollisuus palata seurakuntaan työhön.

Pia Korhonen

Artikkelikuva: Sanotaan, että nuorissa on tulevaisuus, mutta he ovat erottamaton osa jo tämän päivän seurakuntaa, muistuttaa kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorinen. Kuvassa on kesän 2018 seurakuntakoululeiriläisiä. Kuva: Tommi Laiho

_ _ _

Voisiko työntekijärooleja miettiä uusiksi?

Kauppatieteiden opiskelija Mitja Piipponen toimi kaksi vuotta Joensuun vapaaseurakunnan nuorisotyöntekijänä. Seurakuntanuoressa oli herännyt innostus seurakunnan ja nuorten parissa työskentelystä, myöhemmin unelma seurakunnan eteenpäin viemisestä.

Nuorten työ menikin eteenpäin, parinkymmenen nuoren porukasta rakennettiin jumalanpalvelusyhteisö, jossa kävi viikoittain jopa 150 nuorta, mutta hän koki, ettei koko seurakunnan tasolla saatu muutosta aikaan. Suurin syy lopettaa oli kuitenkin se, että Piipponen kokee kutsumuksekseen vaikuttaa yhteiskunnassa laajemmin kuin seurakunnan kautta.

Tiimityötä henkilövetoisuuden sijaan

Mitja Piipponen kysyy, onko niin sanotusti perinteinen tapa jaotella seurakunnan toimintamuotoja jo vanhentunut.

– Jumalanpalveluksia ja toimintamuotoja kannattaa segmentoida. Vaikkapa sinkulla ja perheellisellä on erilaiset tarpeet. Mutta onko se jaottelu hyvä, että nuoret nuorisotyöntekijälle ja aikuiset pastorille? Voisivatko työntekijät tehdä työtä yhdessä tiiminä?

Hän kyseenalaistaa henkilövetoista tapaa tehdä seurakuntatyötä: työmuodot elävät aaltoliikkeissä sen mukaan, millainen ihminen on niistä vastuussa. Pitäisikö palkata eri henkilöitä tarpeiden, ei vakiintuneiden roolien mukaan?

Piipponen ei kummastele sitä, että juuri nuorisotyöntekijöiden parissa on paljon vaihtuvuutta. Osa johtunee siitäkin, että moni alle 30-vuotias hakee vielä suuntaa elämässään, eivätkä kaikki odotukset välttämättä täyty työssä.

Toisaalta nuorisotyö on vaativaa ja kysyy hyviä johtamistaitoja.

– Jos haluaa tehdä vähänkin enemmän kuin yhtä toimintamuotoa, tarvitaan vapaaehtoisia. Eivätkä nuoret sitoudu kovin hyvin. Se vaatii paljon johtajalta, hän toteaa.

Työyhteisönä hän kiittelee seurakuntaa. Joensuussa Piipponen koki saaneensa työyhteisöltä ja johtavalta pastorilta kaiken tarvitsemansa tuen, ja heidän kanssaan oli paitsi keskusteluja työasioista, myös rennompaa kanssakäymistä.

– Näen sen tärkeänä mentorointina. Viisautta siirtyy vanhemmilta, mutta myös toisin päin, että vanhempi väki on valmis ottamaan vastaan nuorempien työntekijöiden visioita eikä niitä koskaan lytätä.

Pia Korhonen

_ _ _

Entä jos koulutus jalkautettaisiin seurakuntiin?

Teemu Sormunen toimi pitkään nuorisotyössä Turun vapaaseurakunnassa, Hopeseurakunnassa. Nuorisotyö oli hänen vastuullaan yhteensä noin 14 vuotta.

Sormunen ei kokenut nimenomaan nuorisotyötä kutsumuksekseen, vaan seurakuntatyön ylipäänsä. 20-vuotiaana hän solahti ikänsä puolesta nuorten pariin.

– Olin vain muutaman vuoden vanhempi kuin meidän nuoret. He pystyivät samaistumaan minuun ja näkivät varmaan minut isoveljen kaltaisena. Koska aloitin nuorena, sitä vaihetta kesti aika pitkään, hän pohtii.

Sormunen hankki koulutuksen työn lomassa, muttei Suomen teologiselta opistolta, vaan teki oppisopimuksena kunnallisen nuoriso- ja vapaa-ajan tutkinnon. Myöhemmin hän on hankkinut myös teologisen koulutuksen.

Sormunen ehdottaakin nuorisotyön koulutuksen jalkauttamista seurakuntiin: jos tutkinto hankittaisiin oppisopimuksella, työn keskellä olisi mahdollista pohtia omaa paikkaa ja kutsumusta. Samalla koulutusvastuu haastaisi vanhempaa sukupolvea.

Pysyvyys kertoo työkulttuurista

Turun vapaaseurakunnassa on ollut paljon pitkäaikaisia työntekijöitä, mitä Teemu Sormunen kiittelee. Esimerkiksi viimeiset 50 vuotta seurakunnassa on ollut vain kolme eri seurakunnanjohtajaa.

– Kyllä se kertoo jotain pysyvyydestä ja työkulttuurista, ihmiset ovat tehneet pitkiä pätkiä.

Hän arvelee, että laajemmin seurakunnissa jännitteitä voivat aiheuttaa sukupolvien ja johtamiskäytäntöjen erot. Esimerkiksi Global Leadership Summit -johtajuuskonferenssien tulo Suomeen on hänen arvionsa mukaan muokannut erityisesti nuoremman polven ajatuksia johtajuudesta.

Palkka on pieni, Sormunen myöntää, vaikkei se olekaan ollut hänelle ensisijainen kysymys.

– Mitä tahansa seurakunnassa tekeekään, ei siihen hommaan palkan takia lähdetä. Se on aina niin sanotusti risti, joka joudutaan kantamaan. Tietysti siitä voi olla montaa mieltä, tuleeko tällaisen asian olla työntekijän hartioilla kannettavana, hän puntaroi.

Pia Korhonen