Salasana unohtunut?

Saksan Vapaakirkossa tehty tapaustutkimus osoitti, että uudet seurakunnat kasvavat moninkertaisesti vanhoja paremmin. Sijainti tai koko eivät sen sijaan merkitse, toisin kuin oli luultu.

Vuonna 2007 Berliinissä kokoontuu IFFECin (International Federation of Free Evangelical Churches) ensimmäinen seurakuntien istuttamiseen tähtäävä konferenssi.

Ilmapiiri on innostava, kun Saksan Vapaakirkko esittää istutustyönsä tuloksia ja haastaa kuulijoiden ajattelua kotimaan lähetystyöstä. Vilkasta keskustelua aiheuttaa väite siitä, että kirkkokuntien on otettava ”apostolinen” vastuu omasta maastaan ja lähdettävä istuttamaan uusia seurakuntia huolimatta siitä, mitä alueen muut seurakunnat ajattelevat asiasta.

Mutta ei siinä vielä kaikki: keskustelu kiihtyy, kun he haastavat kirkkokuntia ensisijaisesti laittamaan kotimaantyön resurssit seurakunnanistutukseen eikä olemassa olevien seurakuntien uudistamiseen.

Väitettä ei esitetä ilman vahvoja perusteluja. He uskovat ja ovat nähneet käytännössä sen, että uusien seurakuntien istuttaminen on paras tapa uudistaa myös olemassa olevia seurakuntia, jopa koko kirkkokuntaa. Saksalaiset näyttävät konkreettisia malleja ja parhaita käytäntöjä siitä, miten Euroopan kirkkokuntien kannattaisi toimia.

Joukko Euroopan Vapaakirkkojen edustajia kuuntelee, ja jotkut heistä päättävät lähteä Saksan esimerkin innoittamina rohkeasti liikkeelle.

Istutusprojekti mahdollisti tutkimuksen

Tänään, yli kymmenen vuotta myöhemmin, meillä on tutkittua tietoa siitä, olivatko saksalaisten väittämät totta vai ei.

Yleisesti hyväksytty tosiasia näyttää olevan väite, että uusien seurakuntien istuttaminen on tehokkain väline seurakuntien kasvuun ja uusien uskovien syntymiseen Jumalan perheeseen. Toisaalta eri keskusteluissa kysytään usein, pitäisikö uudistaa vanhaa vai istuttaa uutta. Vastaukset ovat usein mutu-tuntuman varassa.

Todellisuudessa tutkittua tietoa ei juurikaan ole ollut, varsinkaan Euroopasta. Tutkiminen on ollut hankalaa, koska luotettavaa tietoa on vähän. Useimmiten uusissa, monesti kirkkokuntiin kuulumattomissa seurakunnissa ei nimittäin ole tarkkoja henkilörekisterejä. Perinteisemmät kirkkokunnat, joissa on tarkka henkilökirjanpito, eivät yleensä ole olleet uusien seurakuntien istuttamisen kärjessä.

Tilanne on kuitenkin muuttunut Saksan Vapaakirkon (Bund Freier Evangelischer Gemeinden) aloitettua voimakkaan uusien seurakuntien istutusliikkeen 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Tutkijoille tuli mahdolliseksi analysoida Saksan Vapaakirkon tilastoja vuosilta 2011–2015.

Koko ei vaikuta kasvuun

Vrijen Yliopiston missiologian professori tri Stefan Paas muodosti joitakin keskeisiä väittämiä seurakuntien istuttamisesta ja lähti selvittämään tilastojen pohjalta, onko niissä perää. Kolmeksi keskeiseksi hypoteesiksi valikoituivat seuraavat:

Ikähypoteesi: Seurakunnanistutus edistää seurakunnan kasvua, koska uudet seurakunnat kasvavat paremmin kuin vanhat.

Kokohypoteesi: Seurakunnanistutus edistää seurakunnan kasvua, koska istutettavat seurakunnat ovat pieniä ja pienet seurakunnat kasvavat paremmin kuin isot.

Paikkahypoteesi: Seurakunnanistutus edistää seurakunnan kasvua, koska uusien seurakuntien sijainti on parempi.

Tutkimuksessa keskityttiin erityisesti kolmeen lukuun: 1) kokonaiskasvu (kaikki kasvu miinus kaikki väheneminen), 2) uskoon tulleiden määrän kasvu ja 3) nettokasvu (uskoon tulleet miinus seurakunnista pois lähteneet).

Ensimmäinen tärkeä huomio oli se, että Saksan Vapaakirkon aineiston mukaan seurakunnan koko ei vaikuta sen kasvuun. Siksi kokohypoteesia ei tutkittu tarkemmin vaan jätettiin tilaa kahdelle muulle.

On mielenkiintoista, ettei tulos tue eurooppalaisessa seurakuntakasvuajattelussa vallinnutta ymmärrystä. On ajateltu, että pieni on parempi kasvun kannalta. Tulos on ristiriidassa muun muassa Christian A. Schwarzin tutkimuksen kanssa, jonka mukaan suuri koko korreloi kolmanneksi kielteisimmin seurakunnan kasvun kanssa liberaaliteologian ja traditionalismin jälkeen. (Seurakunnan luontainen kehitys, Päivä 2003).

Vaikka metodologiassa saattaa olla eroja eikä Saksan Vapaakirkosta varsinaisia megaseurakuntia löydy, ei Schwarzin väittämää voi pitää niin universaalina ja yksiselitteisenä kuin se on esitetty kirjassa.

Paasin tutkimus Saksan Vapaakirkosta osoittaa, ettei koko selkeästi edistä, muttei haittaakaan seurakunnan kasvua. On siis muita huomattavasti tärkeämpiä kasvuun vaikuttavia tekijöitä.

Uusilla on nopea aineenvaihdunta

Kasvavatko uudet seurakunnat paremmin kuin vanhat? Saksan aineiston pohjalta voidaan nähdä kolme keskeistä tulosta.

Uudet seurakunnat kasvavat, ei pelkästään paremmin, vaan huomattavasti paremmin. Uusien seurakuntien kasvu verrattuna kirkkokunnan keskimääräiseen kasvuun on yli 13-kertainen! Toisin sanoen jopa kaksi kolmasosaa Saksan Vapaakirkon kasvusta tuli vuosina 2011–2015 uusista seurakunnista — joiden jäsenmäärä on vain noin kymmenen prosenttia kirkkokunnan kokonaisjäsenmäärästä.

Toinen näkökulma kasvuun on uusien uskovien määrä. Tavoittavatko uudet seurakunnat paremmin ihmisiä evankeliumilla?

Vaikka tulos ei ollut yhtä dramaattinen kuin edellisessä, on selvää, että uudet seurakunnat tavoittavat uusia ihmisiä huomattavasti enemmän. Tutkimus osoitti kuitenkin myös sen, että jotkut (hyvinkin) vanhat seurakunnat tavoittavat uusia ihmisiä jopa paremmin kuin seurakunnat keskimäärin. Eli seurakunnan ikä ei ole ainoa tekijä.

Kolmas näkökulma on kysymys nettokasvusta. Tutkimus osoitti, että uudet seurakunnat kärsivät huomattavasti enemmän siitä, että jäsenet lähtevät pois seurakunnasta kuin vanhat seurakunnat, joissa ei ole yhtä paljon uusia uskovia. Ilmiö nimettiin tutkimuksessa ”nopeaksi aineenvaihdunnaksi” (fast metabolism).

Uuden seurakunnan dynamiikka vetää puoleensa uusia ihmisiä, mutta haasteena on pitää saavutetut ihmiset. Tutkimus osoitti myös, että ilmiö laantuu, kun uusi seurakunta tulee noin kymmenen vuoden ikään.

Istutus on aina hyvä valinta

Entä miten paikka vaikuttaa seurakunnan kasvuun? Saksan Vapaakirkon näytön mukaan kaupungin koolla ja seurakunnan kasvulla ei ole selkeää yhteyttä. Toisin kuin oletettiin, sama koski myös Berliinin, Hampurin ja Münchenin kaltaisia suuria kaupunkeja.

Oletus oli, että suurkaupungit ovat otollisia paikkoja seurakunnan kasvulle. Kaupungeissa on kuitenkin eroja. Esimerkiksi Berliinissä sekä uudet että vanhat seurakunnat kasvoivat. Paikalla on siis väliä, mutta suuri kaupunki ei automaattisesti tarkoita suurta kasvua.

Laajemmin seurakunnan missiota ajatellen Stefan Paas tuo esille kolme strategista johtopäätöstä:

Mikäli seurakunnat ja kirkkokunnat haluavat kasvaa, seurakunnanistutus on hyvä strateginen valinta, vaikka jotkut vanhat seurakunnat voivat kasvaa jopa uusia paremmin.

Seurakunnanistutuksessa on investoitava sekä uusien ihmisten tavoittamiseen että opetuslapseuttamiseen. Pastoraalinen huolenpito, hyvä teologia ja seurakunnan rakentuminen ovat yhtä tärkeitä kuin evankeliointi ja puoleensavetävä jumalanpalvelus.

On edelleen perusteltua istuttaa uusia seurakuntia isompiin kaupunkeihin, mutta tarvittaisiin enemmän tutkimusta siitä, miksi toisissa suurkaupungeissa seurakunnat kasvavat paremmin kuin toisissa.

– – –

”Emme käytä varoja vanhojen seurakuntien uudistamiseen”

Ansgar Hörsting, kuva: Saksan Vapaakirkko

Stefan Paasin tapaustutkimus vahvistaa joitakin uskomuksia ja kyseenalaistaa toisia. Miten Saksan Vapaakirkon johtajat näkevät tutkimustulokset?

Kirkkokunnanjohtaja Ansgar Hörsting on erittäin kiitollinen siitä, että Paas päätti tutkia heidän tilastojaan.

– Totuus on ystävämme, hän sanoo.

– Faktat auttavat meitä erottamaan totuuden myyteistä. Ne osoittavat, että kirkkokunnan kasvu ja seurakuntien istuttaminen ovat kiistattomasti kytkeytyneitä toisiinsa. Tietystikään faktat eivät kerro ihan kaikkea — esimerkiksi sitä, miksi jotkut vanhat seurakunnat kasvavat vastoin yleistä kehityssuuntaa ja toiset eivät.

 

 

 

Uudet seurakunnat virkistävät vanhoja

Sascha Rützenhoff, kuva: Saksan Vapaakirkko

Kotimaantyön johtaja Sascha Rützenhoff kyseenalaistaa vanhan uudistamisen ja uuden istuttamisen vastakkainasettelun, ikään kuin meidän olisi valittava jompikumpi.

– Se on väärä johtopäätös. Saksan Vapaakirkossa ajattelemme, että uusien seurakuntien istuttaminen on paras tapa uudistaa vanhat seurakunnat ja koko kirkkokunta, hän sanoo.

Rützenhoffin mukaan syy on yksinkertainen: vanhojen seurakuntien on vaikeaa kokeilla uusia evankeliointitapoja. Uudet seurakunnat ovat eräänlaisia koelaboratorioita (church lab).

– Rakenteet ovat ketteriä, epäonnistumisista opitaan ja asioita pystytään muuttamaan nopeasti. Ja näistä kokemuksista vanhat seurakunnat voivat oppia, hän luettelee.

Rützenhoffin mukaan seurakuntien istuttaminen on vanhoille seurakunnille luonnollinen avain elinvoimaisuuteen kuten lapset ovat perheessä ja suvussa.

– Tämä prosessi, jossa olemme, on johtanut meidät tekemään radikaaleja päätöksiä. Emme esimerkiksi käytä kirkkokunnan yhteisiä varoja vanhojen seurakuntien uudistamiseen. Konsultoimme ja valmennamme kyllä niitä, jotka haluavat, mutta halu ja rahat pitää sitten löytyä paikan päältä.

Saksan esimerkki rohkaisi Norjaa

Vuoden 2007 Berliinin kokoontumisessa olivat mukana myös sisarkirkkomme, Norjan Vapaakirkon edustajat. Inspiroituneina Saksan kokemuksista he päättivät lähteä liikkeelle.

Kirkon seurakunnankasvun ja -istutuksen johtaja Torben Martin Joswigin sanoin Saksan esimerkki on ollut suuri rohkaisu.

Torben Martin Joswig, kuva: Karoliina Leikkari

– Vaikka Saksan Vapaakirkko on ollut meille tärkeä esikuva, olemme joutuneet löytämään oman tiemme ja tapamme toimia.

Norjan kokemukset vahvistavat Joswigin mukaan Saksan tutkimustuloksia.

– Viimeisen kymmenen vuoden suurin kasvu on tullut uusista seurakunnista, erityisesti urbaaneilla alueilla. Uudet seurakunnat myös tavoittavat huomattavasti enemmän uusia ihmisiä ja niissä tulee enemmän ihmisiä uskoon.

Myös Norjan Vapaakirkossa on huomattu uusien seurakuntien uudistava vaikutus koko kirkkokunnalle.

– Kokemuksemme on, että uudet seurakunnat herättävät myös olemassa olevissa seurakunnissa halun uudistua ja luovat positiivista muutospainetta paremmin kuin mikään muu. Valitettavasti vanhojen seurakuntien on joskus vaikea nähdä sitä mahdollisuutena. Pikemminkin se nähdään uhkana. On haastavaa luoda hyvää ”äitiseurakuntakulttuuria” jossa moninkertaistuminen nähdään luonnollisena väylänä seurakunnan elinvoimaisuuteen.

_ _ _

Moninkertaistuminen nähdään hankalana

Kun katsotaan laajemmin, mitä Euroopan kirkkokunnissa ja herätysliikkeissä tapahtuu, alkaa olla kiistaton tosiasia, että seurakuntien istuttaminen on tie kasvuun ja uudistumiseen. Jostain syystä tämä uusitestamentillinen moninkertaistuva toimintatapa on koettu aikamme herätysliikkeissä hankalana. Syitä on monia, eikä vähäisin niistä ole näyn puute.

Resepti kirkkokunnan uudistumiseen näyttää olevan seuraava. Ensin aloitetaan jopa aggressiivinen (näin kirkkokuntien johtajat sen ovat ilmaisseet) uusien seurakuntien istuttamisen liikehdintä. Sen mukanaan tuomien kokemusten ja positiivisen muutospaineen siivittämänä autetaan olemassa olevia seurakuntia pääsemään uuden kasvun uralle.

Muutosvalmius vai näivettyminen

Avainkysymys uudistumisessa vaikuttaa olevan muutosvalmiudessa, joka syntyy muutospaineista. Usein muutospaine syntyy liian myöhään: silloin kun on irtisanottava henkilökuntaa tai myytävä kiinteistö. Paine voi olla myönteistäkin, jos hätä sieluista kasvaa suuremmaksi kuin omat mieltymykset ja tottumukset.

Jotkut vanhat seurakunnat elävät jatkuvassa muutosvalmiudessa muun muassa edellä mainituista syistä. Seurakuntien istuttaminen Saksassa ja Norjassa on koettu myönteisenä muutospaineena, joka synnyttää muutosvalmiutta koko kirkkokunnassa.

Kun herätysliike huomaamatta muuttuu perinneliikkeeksi, olemassa oleva saa kaiken huomiomme, emmekä pysty näkemään uusia mahdollisuuksia. Prioriteetit määrittelevät resurssien käytön ja näin perinneliikkeen liike on yhä vähäisempää.

Sijoittamista istuttamiseen

Kenno Leier

Liikkeiden historiasta nähdään usein, että seurakuntien istuttamisen tyrehtyminen kertoo näivettymisestä ja kääntymisestä sisäänpäin. Yksi merkki tästä on se, että uusia seurakuntia syntyy perinteisten herätysliikkeiden ulkopuolelle. Useimmiten herätysliikkeissä kasvaneet nuoret aikuiset perustavat seurakuntia ja vievät mukanaan huomattavan määrän elinvoimasta.

Paasin tutkimuksen valossa kuulostaa varsin järkevältä muun muassa se, että Englannin anglikaaninen kirkko on juuri ilmoittanut sijoittavansa kaksikymmentäseitsemän miljoonaa puntaa uusien seurakuntien istuttamiseen — nimenomaan sijoittavansa, koska juuri siitä on kysymys.

Kenno Leier

Artikkelien kirjoittaja on Espoon vapaaseurakunnan pastori.

 

– – –

Istuttamista ja elinvoimaisuuteen liittyviä toimia ei pidä asettaa vastakkain

Oli hyvin mielenkiintoista lukea niin Saksan kuin Norjan sisarkirkkojemme seurakunnanistutuksesta, kirkkokuntien uudistumisesta ja jäsenkehityksestä. Olisi mielenkiintoista tietää miten ”uusiin seurakuntiin investoiminen” on vaikuttanut olemassa oleviin vanhempiin seurakuntiin. Millaista muutosta uusien seurakuntien syntyminen on saanut niissä aikaan? Millaista uudistumista on mahdollisesti tapahtunut?

Vapaakirkossa jäsentilastojen seuranta onnistuu parhaiten varsinaisten jäsenten lukuja tutkimalla. Vapaaseurakunnan varsinaiseksi jäseneksi voidaan hyväksyä ihminen, joka on tehnyt henkilökohtaisen uskon ratkaisun eli tullut uskoon.  Paikallisseurakunnan järjestämiin tapahtumiin ja muihin tilaisuuksiin kaikki ovat tervetulleita henkilökohtaiseen uskon vakaumukseen katsomatta.

Vuoden 2017 lopussa Vapaakirkossa oli yhdeksän uutta vapaaseurakuntaa, joissa oli yhteensä 192 varsinaista jäsentä. Vapaakirkon kaikista jäsenistä 1,81% kuuluu näihin yhdeksään seurakuntaan, jotka on perustettu vuosien 2008–2017 aikana ja joista kaksi sijaitsee pääkaupunkiseudulla.

Vapaakirkon varsinaisten jäsenten määrä on kasvanut vuosina 2008–2017 keskimäärin 1,25% vuodessa. Kasvu jakaantuu hyvin kirjavasti, joten yksiselitteisesti seurakunnan tai paikkakunnan koko eivät ole määrääviä kasvutekijöitä.

Mielestäni uusien seurakuntien syntymisen tulee olla luonnollinen osa sekä terveen tehtäväänsä toteuttavan seurakunnan että kirkkokunnan elämää. Elinvoimaisuuteen ei ajelehdita ja sen tähden resursseja pitää kohdentaa harkiten ja määrätietoisesti niin paikallisesti kuin kirkkokuntanakin. Elinvoimaisuus näkyy sekä seurakunnan kasvuna että uusien seurakuntien syntymisenä.

Sami Westerholm, kuva: Karoliina Leikkari

Seurakuntien istuttamista ja seurakuntien elinvoimaisuuteen liittyviä toimia ei pidä asettaa vastakkain. Mielestäni molemmat ovat tärkeitä Jumalalta saadun tehtävän toteuttamisen näkökulmasta.

Uusien seurakuntien perustamisen ei tule olla itseisarvo aivan kuin ei olemassa olevan seurakunnan loputtoman pitkälle viety tukeminenkaan.

Sami Westerholm

Kirjoittaja on Vapaakirkon kotimaantyönjohtaja.