Salasana unohtunut?

Psalmin 91 jae 15 kertoo ihmisen ja Jumalan yhteydestä, vaikeissakin tilanteissa.

Hän huutaa minua avukseen, ja minä vastaan hänelle. Minä olen hänen kanssaan ahdistuksessa. Minä vapautan hänet ja kunnioitan häntä. (Ps. 91:15)

Psalmi 91 on vaaratilanteiden psalmi. Psalmin laulaja kuvaa yhteyttä Jumalan ja ihmisen välillä vaikeissakin tilanteissa. Hän kuvaa taistelua, joka on näkymättömän maailman pimeyttä ja henkivaltoja vastaan, mutta myös näkyvällä tasolla elämän kiusauksia vastaan.

Psalmi on erikoinen myös siksi, että paholainen käytti sitä kiusatessaan Jeesusta erämaassa, vääristellen Jumalan sanoja. Emme saa koskaan aliarvioida pahan valtaa.

Huuto kielii tuskasta

Psalmissa ei ole kyse vain siitä, mitä psalmin laulaja näkee ajallisin silmin. Siitä avautuu myös lukematon määrä ikään kuin näkymättömiä asioita. Puhe kuolemasta ja vaaroilta välttymisestä tarkoittaa psalmissa pelastumista kadotustuomiolta.

Elämän keskeltä meillä on oikeus huutaa avuksemme Jumalaa. Uskovalle Jumalan taivas ei ole koskaan tyhjä. Tässä pelottavassa maailmanajassa kaikkialta huokuu vihamielisyys, jota uskovat saavat kokea arjessaan, työelämässään ja joskus perhekuntansakin taholta. Samalla ymmärrämme, että kaiken yläpuolella on Jumala, joka valvoo meistä itse kunkin elämää ja jolla on aina viimeinen sana.

Psalmin 91 jakeessa 15 sanotaan, että hän huutaa minua avukseen. Elämässä joudutaan syviin taisteluihin, eikä usko vapauta meitä vaikeuksista. Tarvitsemme syviäkin koettelemuksia, jopa elämän pohjakosketusta, jotta uskomme ja luottamuksemme Jumalan sanaan voi kasvaa.

Elämän kivun keskellä ihmisen sisin saattaa olla täynnä tuskaa, pelkoa ja ahdistusta. Kun kipu yltää yli kipurajan, joskus jäljellä ei ole kuin huuto. Mutta kun se huuto saa nousta Jumalan vuoria kohti, Raamattu osoittaa, että Jumalan apu ei totisesti myöhästy.

Myrskyn keskellä tilanne oli hallinnassa

Kun elämän tyrskyt ja myrskyt ovat lyöneet ja pelon todellisuus kattaa sydämen tunnot, joutuu kysymään, onko Jumala todella tässä kaikessa mukana. Raamattu osoittaa, että Jeesus oli kiusattu ja ahdistettu kaikissa elämän tunnoissa ja asioissa, joita ihmisinä käymme läpi.

Kaikissa neljässä evankeliumissa kerrotaan illasta, jolloin Jeesus tyynnytti myrskyn. Kun opetuslapset joutuivat pelon valtaan, he herättivät nukkuvan Jeesuksen.

Kun Jeesus nousi tyynnyttämään myrskyn, hänen olemuksensa huokui syvää rauhaa. Hän itse johdatti opetuslapset veneeseen: elämän taistelut eivät usein ilmoita itsestään ennakkoon. Silloin joudumme kysymään, mikä on meidän valmiutemme kohdata myrskyjä.

Opetuslapset tekivät inhimillisesti kaikkensa, ja kuitenkin veneeseen alkoi tulla vettä. Sanotaan, että ihmisen syvintä pelkoa on juuri kuolemanpelko, ja sielunvihollinen käyttää sitä hyväkseen. Kun vesi alkaa nousta, tajuamme, ettei tämä vene kauan kestä.

En tiedä, kuinka paljon opetuslapset uskoivat, mutta heidän katseensa kohdistui nukkuvaan Jeesukseen. Miksi Jeesus nukkui? Siksi, että hänellä oli tilanne hallinnassa. Opetuslapset herättivät Jeesuksen, ja vaikka tämän sanat ovat tavallaan varoitus epäuskosta, niin Jeesus nousi. Hän puhui tuulille ja myrskyaalloille, ja niiden on kuunneltava. Veneessä opetuslapset eivät tienneet, miten Jeesus tulisi toimimaan, mutta he tajusivat: Jeesus on tässä.

”Älä pelkää, minä se olen”

Jakeessa 15 on Jumalan armon järjestely: ensin on ihmisen hätä, sitten tulee Jumalan apu ja sen jälkeen ihmisen kiitos. Kaikista valtavimmin jakeen loppuosassa, kuten myrskyn jälkeisessä tapahtumassakin tulee esiin, kuinka Jumalan pyhyys valtasi heidät.

Kunpa vain ihmiskeskeisyys saisi laskeutua ja Jumalan kansa tavoittaa Jumalan pyhyyden. Se merkitsee syvää nöyrtymistä ja syviä koettelemuksia, mutta myös Jumalan voiman ilmestymistä.

Meidän Jeesuksemme ei nuku, vaan hän on majesteetti, joka voi sanoa tuulille, myrskyaalloille, sairauden runtelemille ihmisille, kaikkensa menettäneille, ihmissuhteissa pettyneille: ”Älä pelkää, minä se olen.” Ja kun ”minä olen” asettuu elämäämme, emme enää katso, paranemmeko, korjautuvatko ihmissuhteemme, vaan sisimpämme janoaa vain yhtä asiaa: että saamme kokea Jumalan voiman äärettömyyttä, joka yltää elämämme keskelle.

Vielä tänään laulamme laulua, joka on syntyisin Satakunnasta, Merikarvian rantakiviltä. Vanha pappi Aatu Heiskanen istui rantakivien äärellä ja katseli pää painuneena, kun laineet ja vaahtopäät löivät rannan kivikkoa vasten. Ei ollut kauaakaan siitä, kun vuonna 1924 sotalaiva S II oli haaksirikkoutunut vieden mukanaan puolisen sataa nuorta suomalaista miestä. Kun pappi katseli meren aaltoja, hänen sisimpäänsä alkoi nousta sanoja: ”Pauhatkoonpa elon meri, purten kestää sen. Riittävä on pyhä veri, epäile sit en.”

Helena Penttilä

Teksti on lyhennelmä kesäjuhlilla pidetystä raamattutunnista.

Artikkelikuva: Karoliina Leikkari